Heimorituaalien ja reittiopastuksen jälkeen lähdimme sitten tarpomaan punaiseen hiekkaan. Reitin suunnittelijoilla oli varmaankin ollut mielessä ottaa heti luulot pois liian innokkailta patikoijilta, niin rajulla nousulla matka alkoi.
Hiekka oli todellakin punaista! Ja sää oli mitä parhain. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, mutta vilvoittava tuuli piti olosuhteet siedettävinä. Tälle patikoinnille sandaalit olivat totisesti ainoa oikea valinta. Hiekka oli mukavan vilvoittavaa ja valui sandaaleista pois, toisin kuin lenkkikengistä, jotka joissakin jaloissa alkoivat jo pullottaa uhkaavasti. Maisemat olivat todella valkokuvauksellisia! Harmittaa, että järkkäri jäi kotiin liian painavana (siis Suomeen).
Teidän on nyt sitten tyytyminen Nokialaisen kameran piirtokykyyn:
Hiekkaan piirtyvä tuulen väreet olivat.... koskemattomia? Suomen kielessä ei taida oikein olla sanoja kuvailemaan hiekan erilaisia vivahteita -sateen kylläkin tai lumen.
Tässä nyt sitten vielä todistusaineistoa siitä, että tosiaankin olin paikalla ja tarpomassa mukana. Sen voi kyllä myöntää, että taas tuli voitetuksi yksi hotelliviikonloppu ihaillen maisemia, joita ei oikein tosiaankaan osaa kuvailla... "erialinen" on yksi kulunut ilmaisu.
Voin kyllä nyt hyvin ymmärtää miksi ihmiset aavikolle haluavat vaeltelemaan.Kontrasti kaupungin arjen ja ja aavikon .... "rauhan?" kanssa on huimaava.
Antaa nyt kuvien sitten puhua puolestaan, jokainen aistikoon aavikon omalla tavallaan ja löytäköön sille omat sanat.
Mitähän noiden kallioiden takana mahtaa olla...
Varjo aavikolla
Aavikon iholla 1.
1 kommentti:
Upeita kuvia, hyvin olet siellä niin kuvannut. Aavikot on kyllä hienoja... tekstiä en jaksanut edes lukea:) Tällaista lisää!
PS: kirjoittaisitko sen pitkän tekstin perään tiivistelmän, niin pienenpikin lukija jaksaisi?
Yes, it's me, sippi;)
Lähetä kommentti